Lapuan Laulukirja [antikvár]

ALKUSANAT Laulaminen liittyi entisaikoina arkiseen työhön, va-paa-ajan viettoon ja yhdessáoloon, leikkiin ja tanssiin seká juhlaan ja hartauden harjoitukseen. Yksityisen ja ryhmán tunneilmaisut puettiin usein lauluiksi, jotka saattoivat suu-restikin vaikuttaa ihmissuhteisiin. Talonpoikaisessa elámássá káytettiin myös sávelilmaisuja, jotka divat pelkistyneempiá kuin tavalliset kansanlaulut. Tállaisia kansanmusiikin alkeis-ilmaisuja divat arkipáiván töihin monin tavoin kuuluneet sávelmerkit, melodiset karjankutsut, merkkihuudot ja huhui-lut. Onpa arveltu, ettá támánkaltaisessa sávelellisessá ainek-sessa samoin kuin työlauluissa olisi koko kansanmusiikin perusta. Lapuan kansanmusiikin viljelyn valtalajeja divat vuosisa-ta sitten omaperáisiná kansankoraaleina kukkiva körttivei-suu, jáyhá ja melodioissaan kauniskaarinen rekilauluperinne, ihmissuhteisiin ja asioihin takertuva pilkka-, kiusa- ja pisto-laulu, työ- leikki- ja tanssilaulu seká seremoniaa ja tanssia keskeisimmin palveleva pelimannimusiikki. Laulumusiikin vanhimpia lajeja óvat kehtolaulut, polska-laulut seká ns. rekilaulut, joista kansanihmiset kájd^tivát yleensá nimityksiá raitti- ja tarhalaulu tai sitten pelkástáán »laulu». Piirileikin runsas laulusto tuli laajaan káyttöön vasta nuorisoseuratoiminnan mukana 1890-luvulta láhtien. Niinpá tárnán kirjan 1860- ja 1870-luvulla syntyneet laulajat eivát tunteneet nuoruusvuosinaan piirileikkiá. Vuosisadan vaih-teessa alkoi lisáksi levitá surumielisesti tunnelmoivia, usein valssin rytmiin sepitettyjá rakkauslauluja, jotka óvat paljolti perinnelaululle vieraita. Náistá on esimerkkejá osastossa »muut laulut».