Litteratura/Archaeologia & Anthropologia [antikvár]

Pirkko Alhoniemi TurkuHistoriallisesta ja hístoríoituvasta kaunokirjallisuudestaKirjallisuuden tarkeimpia tehtavia, perinteisen esteettisen tavoitteisuuden ohella, on kokemusten ja elamysten tallettaminen. Jokaisen kirjailijan, mikali han on va-kavissaan, on ratkaistava oma suhteensa aikaan ja historiaan. Paradoksaalista on kuitenkin se, etta vaikka han paattaakin ehka kuvata vain nykyista hetkea, han ei voi valttaa teoksensa historioitumista. Tama paiva on jo huomenna menneisyytta. Sellainen kirjailija taas, joka tietoisesti hakeutuu kohti menneisyytta ja valitsee muodoksi esim. historiallisen romaanin, ei süti valttámatta ole kadonnutta aikaa etsimassa. Paradoksi tamakin.1800-luvun varhainen historiallisen proosan traditio skotlantilaisesta linnan-herrasta Walter Scottista suomalaiseen, vaikkakin ruotsinkieliseen uranuurtajaan Z. Topeliukseen asetti paamaarakseen seka menneisyyden rekonstruoinnin ettá romantisoinnin, Topelius lisaksi selvasti kansallisin tavoittein; mitaán analogioita he eivat rakennelleet. Sen sijaan Topeliusta satakunta vuotta myöhaisempi ja laa-jaan kansainvaliseen kuuluisuuteen yltanyt Mika Waltari on seka Sinuhe, egypti-laisessaan (1945) etta Johannes Angeloksessaan (1952) kuvannut modemia, ris-tiriitaista, illuusionsa menettanytta ihmista, vaikka Sinuhe suoranaisesti kertookin faarao Ekhnatonin hallituskaudesta 1300-luvulla ennen Kristuksen syntymaa ja Johannes Angelas Konstantinopolin kukistumisesta vuonna 1453. Kirjoilla on vaihtuvat vaiheensa ja kohtalonsa. Talla hetkella esim. Johannes Angeloksen ku-vaukset idan ja lannen, islamilaisten ja kristittyjen taisteluista tuntuvat viela pal-jon ajankohtaisemmilta kuin Mika Waltari itse saattoi aavistaa. Juuri uskonnollis-ten, aatteellisten ja ajatuksellisten murrosten ja konfliktien kuvauksina Waltarin romaanit tuskin koskaan menettavat ajankohtaisuuttaan.Sotaromaaneja on totuttu pitamáan kansakunnan kohtalohetkien tallettajina, olipa sitten kysymys Rich Maria Remarquen Lánsirintamalta ei mitaan uutta -teoksesta tai Vainö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta. Tekijöiden oma osallis-tuminen ja kokemus on useiden lukijoiden mielesta ollut kirjojen totuudellisuuden ehdoton kriteeri. Faktisuuden ja itse eletyn lahihistorian illuusio oli Linnan tapa-uksessa niin vahva, ettei sotilaiden, sen paremmin upseerien kuin rivimiestenkaan, "tuntemattomuus" edes mahdollistanut fiktiivisyytta korostavia tulkintoja. Teksti vakuutti: tama on todella tapahtunutta. Kirjailijan nakemykset historioituivat valit-tömasti, ja uskottavuutta lisasi vielá se, etta Linnan sotilailla oli kielenkayttöa myöten konkretisoitu kotiseututaustansa. Seka Tuntematon sotilas etta Pohjan-íá7!ft-trilogia on kaannetty monille kielille, mihin seikkaan voi lukijoiden erilaisia reaktioita jaljitettaessa kiinnittaa huomiota. Yrjö Varpion vuonna 1979 ilmestynyt laaja analyysi Pentinkulma ja maailma. Tutkimus Vainö Linnan teosten kaantami-sestá, julkaisemisesta ja vastaanotosta ulkomailla osoittaa selvasti, etta mita etaámmas Skandinaviasta mennaan, sita ratkaisevammin Linnan kirjat on miellet-ty poliittis-sosiaalis-historiallisiksi dokumenteiksi. Seka kaantamisen vaikeuksiin etta tahallisiin vaaristymiin viittaamalla Varpio todistelee, etta Linnaa on hankala11lí , I l,|'mii t íi