Soihtu korvassa [antikvár]

Täysihoitola Charlotte Elämäni varhaisvaiheen näyttämöiden vaihtelun hyväksyin vastaansanomatta. Minua ei ole koskaan surettanut se että clin lapsena alttiina niin voimakkaille ja vastakohtaisille vaikutelmille. Jokainen uusi paikkakunta, tuntuipa se alussa kuinka vieraal ta tahansa, valloitti minut omalla erikoislaadul-laan, ennalta arvaamattomilla ulottuvuuksillaan. Vain yksi ainoa askel herätti minussa katkeruutta: en koskaan lakannut suremasta sitä että minun oli lähdettävä Zürichistä. Olin kuudentoista ja tunsin olevani voimakkaasti sidottu ihmisiin ja paikkoihin, kouluun, maahan, runouteen, niin, jopa kieleen jonka olin omaksunut äidin sinnikkäästä vastustuksesta huolimatta, enkä olisi halunnut milloinkaan erota tästä kaikesta. Asuttuani varhaisnuoruudessani vain viisi vuotta Zürichissä minusta tuntui kuin en olisi enää tahtonut mihinkään muualle vaan haluaisin viettää siellä kokonaisen elämän kasvavan henkisen eteenpäinmenon mer-keissä. Repeämä oli väkivaltainen, ja kaikki mihin olin vedonnut halutessani jäädä Zürichiin joutui pilkattavaksi. Sen tuhoisan keskustelun jälkeen jossa kohtaloni ratkaistiin minä leimau-duin naurettavaksi pikkusieluksi, pelkuriksi joka kirjojen takia ei katsonut silmiin elämää, julkeaksi tyypiksi joka oli tupattu täyteen aivan hyödytöntä tietoa, ahtaaksi ja itsetyyty-väiseksi, minä olin kuin loiseläjä, eläkeläinen, ukko, kunnes voisin osoittautua joksikin. Uudessa ympäristössä joka oli valittu minulle tuntematto-missa olosuhteissa suhtauduin muutoksen kovuuteen kahdel-la tavalla. Ensiksikin tunsin koti-ikävää, jota pidettiin luon-nollisena sairautena niiden ihmisten keskuudessa joiden maassa olin elänyt, ja kun se oli kiihkeimmillään tunsin myös kuuluvani heihin. Toiseksi minussa syntyi arvosteleva asen-ne uutta ympäristöäni kohtaan. Ohi oli aika, jolloin kaikki