Sunnuntaikuvia [antikvár]

i'i íi.'VÍ: "Carl Larssonin 'At solsidan' on ilmiö, jota kukaan ei hevin imohda", sanotaan aikanaan samannimisessa kuvateoksessa, kohta ilmestymi-sensá 1909 jalkeen kuuluisaksi tulleessa "Sinisessa Idrjassa". Námá "onnelliset ihmiset", joUaisiksi Larsson itsensá ja perheensa koki ja jollaisina hán heitá yhá uudelleen kuvasi niin sanoin kuin kuvin, ja heidán "onnensa" kiinnos-tavat meitá yhá: "Kim astut tárnán talon kynnyksen yli, olet onneUisten ihmisten parissa. Muuten táállá ei ole mitáán merkillistá, paitsi itse mökki." Larsson tarjoaa meille muutakin kuin saamansa, joka kehottaa rakastamaan lapsia, ihmisiá, luontoa, kaikkia olioita. Hánen elamán-viisautensa, johon olivat vaikuttaneet siihen aikaan paljon luetut filosofit niin kuin Emerson ja Ruskin, heráttáisi nykyisin sellaisenaan ehká hymyilyá, jóslón monet hánen ihanteistaan yhá óvat suuresti arvostettuja: yksinkertaisuus, luon-nollisuus, inhimillisyys. Mutta yhtá válittömásti kuin 1909 emme enáá voi haaveilla sellaisista tarkistamattomista ja helposti váárinkáytetyistá timteista, jotka liittyvát perheonneen, luonnon-láheisyyteen, mökkiin maalla ja kotiseutuim. Eikáhán maalarinmoilijan itseUeen luoma elámánkuva enáá silloinkaan heijastanut koko-naista eheáá maailmaa: viisi vuotta "At solsidan" -teoksen ilmestymisen jalkeen puhkesi ensimmáinen maailmansota. Larssonin taiteelli-sen taidokas maailma olikin vastaváite, protesti kaikkialle levittáytyváá suurporvarillista teesken- telyä vastaan. Talle omalle ajalleen Larsson vas-tasi näkemyksellään uudesta ihmisestä. Tätä "uutta ihmistä" me etsimme vielä tänäkin päivänä. Tosin epäuskoisina moruen epä-ormistumisten jälkeen: fasistisella etumerkillä varustetun "kahdennenkymmenennen vuosi-sadan myytin", tieteellisesti perustellun psyko-analyysin ja marxilaisuuden pirstoutumisen, kaikenlaisten iharmeyhteisöjen kariutumisen, huumeiden maailman surkeuden tai műiden uusien elämänyritysten jälkeen. Vuosisadan kaipaus näyttää pysyneen samana Larssorústa lähtien, vaikka olemmekin myöhemmin joutu-neet syventymään vieraantumiseen, autoritaari-suuteen, emansipaatioon ja moniin muihin asioihin ja näkemään hippikukkaislapset, Jeesus-kansan ja mitä moninaisimpien alakulttuurien liikkeeUelähdön. Niirükään olemme hämmästy-neet sitä, että C. D. Friedrichin kaltaisilla romantikoilla, symbolisteilla ja naiivisteilla on meüle jokin merkitys, ja sieUä täällä on jo yritetty muotoilla taideteoreettisia puolusteluja tälle mieltymykselle. Ei epäilystäkään: mahdolli-suutemme lähestyä kuvataiteita ovat viime vuosina ennalta arvaamattomassa määrin morünkertaistuneet. Olemme jälleen oppineet nauramaan välittömästi, olemme päässeet eroon "kykenemättömyydestämme suruun", pystymme taas tuntemaan ja kokemaan vapaammin — ilman että silti olisimme luopuneet kyvystämme tarkastella ilmiöitä välimatkan päästä. Larssonin kuvaus itsestään, seitsemästä lapsestaan ja