Vankileirien Saaristo [antikvár]

Vuonna 1949 mina ja ystáváni löysimme tiedeakatemian Priroda-aikakauslehdes-ta huomion arvoisen uutisen. Siiná luki pienillá kirjaimilla, ettá Kolyma-joelta oli kaivausten yhteydessá paljastunut maanalainen jáalinssi - jáátynyt muinainen virta - ja siina (useiden kymmenien vuosituhansien takaisen) faunan niin ikáán jáátyneitá fossiileja. Nuo fossülit - kaloja tai vesiliskoja - olivat sáilyneet niin tuoreina, etta jáan rikkoneet lásnáolijat söivát ne heti HALUKKAASTI, oppinut kirjeenvaihtaja todisti.Lehden harvat lukiját hámmástelivát varmaankin melkoisesti, miten kauan kalanliha sáilyy jáissá. Mutta harva heistá kykeni oivaltamaan varomattoman uutisen todellisen, játtimáisen sisállön.Me oivalsimme heti. Me náimme kohtauksen kokonaan ja yksityiskohtia myöten kirkkaasti: miten lásnáolijat raivokkaan hátáisesti rikkoivat jáátá, miten he iktyologian arvokkaista páámááristá piittaamatta tyrkkivát toisiaan kyynár-páilláán, raastoivat vuosituhansia vanhasta lihasta kimpaleita, raahasivat nuotiol-le, sulattivat ja nauttivat ravinnokseen. Me ymmársimme siksi, ettá oHmme itse samoja LÁSNÁOLIJOITA, vankien mahtavaa heimoa, maan páállá ainoita, jotka voivat HALUKKAASTI syödá vesiliskoa.Ja Kolyma oli kaikkein suurin ja kuuluisin saari, tuon merkillisen GULAGin maan julmuuden napa, maan joka maantieteeltáán oli rikkonainen kuin arkkipe-lagi mutta psykologialtaan yhtenáinen kuin manner, maan joka oli miltei nákymátön ja miltei aistien tavoittamattomissa ja jota asutti vankien kansa.Kuin sarkajako tárná arkkipelagi pirstoi ja kirjavoitti toisen maan, johon se kuului, työntyi sen kaupunkeihin, riippui sen katujen ylápuolella - ja süti monet eivát arvanneet ollenkaan, hyvin monet olivat kuulleet jotakin hámáráá, mutta vain siellá káyneet tiesivát kaikén.Mutta he pysyivát vaiti, aivan kuin olisivat menettáneet puhekykynsá Arkkipe-lagin saarilla.Historiamme odottamattoman káánteen vuoksi yhtá ja toista - mitáttömán váhán - tástá Arkkipelagista on tullut páiván valoon. Mutta samat kádat jotka kiersivát kásirautamme kiinni, kohottelevat nyt tyynnyttelevásti kámmeniáán: Ei saa! Ei saa penkoa menneitá! Joka vanhoja muistelee, sita tikulla silmáán! Vaikka sananlaskun loppu kuuluu: Mutta joka unohtaa, sita molem-piin silmiin !Vuosikymmenet kuluvat ja pyyhkáisevát peruuttamattomasti menneisyyden