Virittäjä 1/1968 [antikvár]

HEIKKILESKINEN Historioivan kielentutkimuksen asemasta^ Kansainvälisesti tunnettu slavistimme professori Valentin Kiparsky väittää erääs-sä hiljattain ilmestyneessä kirjoituksessaan (Kielitiedettä Bukarestissa; Uusi Suomi 16. 9. 1967), että historioivaa eli diakronista kielentutkimusta oli jo 1940-luvulla ruvettu »melkein halveksimaan». Tämä ajatus on ilmeisessä ristiriidassa sen kanssa, mitä meikäläiset fennistit ja fenno-ugristit ovat kielihistoriasta viime aikoina lausu-laeet. Niinpä Paavo Ravila toteaa tänä vuonna julki tulleessa teoksessaan Totuus ja metodi (s. 67) mm. seuraavaa: »Kielihistoria tarjoaa--kielitieteen keskeisen mielenkiinnon kohteeksi loputtoman määrän konkreettisia tutkimustehtäviä.» Sama käsitys ilmenee myös Erkki Itkosen uusimmista tutkimuksista (ks. esim. Kieli ja sen tutkimus s. 78). Hän puolestaan tähdentää erityisesti historiallis-vertailevan kielitie-leen jatkuvaa kehityskykyisyyttä (mts. 77). Suomalainen kielentutkimus on jo lähes sadan vuoden ajan ollut voittopuolisesti historioivaa. Suuntauksen alkuna voidaan pitää Eemil Nestor Setälän v. 1886 valmis-tunutta väitöskirjaa Zur Geschichte der Tempus- und Modusstammbildung in den finnisch-ugrischen Sprachen. Tässä teoksessa on nimittäin ensi kerran sovellettu suomalais-ugrilaisiin kieliin indoeurooppalaisessa kielentutkimuksessa tuolloin val-taan pääseen nuorgrammaattisen koulukunnan metodeja. Sitä seurasi pian (1890— 1891) Setälän tieteellinen päätyö, Yhteissuomalainen äännehistoria, josta sitten tuli pitkiksi ajoiksi suomen ja sen lähisukukielten tutkimuksen kulmakivi. Esim. Setälän maliin mukaisia tai ainakin siihen välillisesti pohjautuvia äännehistoriallisia murre-monografioita on vuosien mittaan ilmestynyt jo kymmenkunta. Ensiksi nämä teokset seurasivat melko orjallisesti esikuvaansa, mutta vähitellen niihin — samoin kuin koko äännehistorialliseen tutkimukseen — alkoi heijastua yleisen kielitieteen alalla tapahtunut kehitys. Selvimmin tämä ilmeni murremaantieteellisen linjan voimistu-misena. Uudisraivaajia olivat ennen muita Martti Rapola ja Lauri Kettunen. Huo-mattavaa näkökulman avartumista merkitsi myös kielipsykologisten seikkojen huo-mioonotto, mikä ensi kerran tuli csille Aarni Penttilän väitöskirjassa. Nuorgram-maatikkojen peruskäsitteitä pidettiin kuitenkin edelleen suuressa arvossa, mutta samalla pyrittiin tietoisesti vapaulumaan niiden kahlitsevasta vaikutuksesta. Martti Rapolan ja Pertti Virtarannan ansiosta äännehistorialliset esitykset saivat nyt uuden muodon: vanha atomistisesti pirstova dispositio kehitettiin sellaiseksi, että se antaa mahdollisuuden käsitellä ilmiöt niiden luonnollisissa yhteyksissä. Näin oli nuorgram-maatikoilta perityn analyysin lisäksi otettu käyttöön synteettinen menetelmä, jonka avulla pystytään tarkkailemaan yksityisten piirteiden ohella myös systeemikokonai-suuksia. Uudet aatteet on kuitenkin yleensä omaksuttu nopeammin sukukielten ' Virkaanastujaisesitelmä Jyväskylän yliopistossa 8. marraskuuta 1967.