Virittäjä 4/1969 [antikvár]

PEKKA MATTILA Vanha klassinen novelli ja uusi Movellin alueesta ja nimityksista Kirjailijan, tavallisen kirjallisuuden lukiján ja kirjallisuuden tutkijan tarpeet poikkeavat usein varsin selvásti toisistaan, mutta saattavat myös yhtyá, ainakin osittain. Novellien kirjoittajana kunnostautunut Veijo Meri on monien edeltájiensá tavoin osoittanut kiinnostusta myös teoreettisia kysymyksiá kohtaan ja esittányt henkilökohtaisia mielipiteitáán vuodelta 1963 peráisin olevassa kirjoitelmassaan »Kásityksiáni novellista» (Kaksitoista artikkelia, 1967, s. 28—42). Nimityskysymyk-seen Meri puuttuu seuraavasti: »Suuret kirjailijat eivát mielisurminkaan káytá teoksistaan yleisesti hyváksyttyjá lajinimiá, kuten helposti huomaa, jos katsoo Sillan-páán teosten nimisivuja. — — He korostavat teoksen ainutkertaisuutta ja tajuavat, ettei se ole norminmukainen eiká saa olla. Haanpáá ei káyttányt novelli-nimitystá omista tuotteistaan. Hán kirjoitti juttuja, Aho lastuja. Sillanpáá kirjoitti paljon oma-elámakerrallisia esseitá, Jotuni lyhyitá kuunnelmia, Pakkala lapsista ties mitá» (s. 33). Meri kyllá tássá sotkee yhteen kirjailijoiden káyttámát nimitykset ja ómat luonnehdintansa, mutta itse ongelman osoittaminen on kiinnostava. Meri nákee myös syntipukin: »Kritiikki on formalistista, ja kritiikki ja kirjallisuushistorian kir-joittajat óvat aiheuttaneet sen, ettá olennaisin suomalainen novellistiikka on jou-tunut pois kuvasta eiká rikastuta sitá. Tástá óvat tietysti hyötyneet formalistiset novellistimme, mutta jos he óvat hyviá, he kestávát sen kyllá. Lyriikassa ja romaa-nin alalla tajutaan vallitsevan vapauden kokeilla ja kirjoittaa miten tahansa, jos tulos on hyvá. Novellin alalla ei tule kuuloonkaan tehdá myönnytyksiá vallinneelle káytánnölle. Nain se on saatu sáilytetyksi sanataiteen kruununa. Suurin osa pieni-muotoisesta proosasta ajelehtii ties missá. Pieni osa on saatu mahtumaan novellin nimikkeen alle, vielá pienempi osa runouteen, lyriikkaan. Kummallista mutta totta on, ettá meillá on viime aikoina kirjoitettu selviá novelleja, jotka on julkaistu ru-noina» (s. 34). Kirjailijan ja kirjallisuuden tutkijan tarpeet voivat siis yhtyá: Meren lennokkaan kritiikin takaa kuultaa selvá máárittelyn ja systematisoinnin tarve — mitá muuta merkitsisi huoli »ajelehtimisesta»! Mutta kirjallisuustieteessá ei páástá pitkállekáán kunkin teoksen ainutkertaisuuteen vetoamisella — siitá on yllin kyllin varoittavia esimerkkejá. Eiká máárittely- ja systematisointiongelma ole sitá paitsi vain oma kotoinen pulmamme, niin kuin Meri tuntuu olettavan. Tosin meillá on ómat kielel-liset lisávaikeutemme mitá tulee uudenaikaisen novellin nimityksiin. Kirjallisuustieteen piirissákin ollaan toki selvillá tutkimusalaa koskevista ongel-mista, haitallisista ristiriitaisuuksista, éráidén kásitteiden vakiintumattomuudesta