Suomi Kuvina [antikvár]

SUOMEN LUONTO. yUOSITUHANSIEN aikana ovat meri ja jâât muovailleet Suomen maa-kamaraa. Tuloksena tastá yhteistyösta on Euroopan jarvirikkain maa, etelassa ja lânnessâ Itameren syleilema, pohjoisessa aavan Jaameren. Maan ja veden taistelu ylivallasta ei Suomessa vielakaan ole lakannut. Jos vesi ja jââ kerran, vuosituhansia sitten, peittivat suuren osan Suomen niemi-maata, niin saa meri nyt puolestaan luovuttaa Suomelle joka vuosi kappaleen alu-eestaan. Niin valloittaa Suomi ilman sodankayntiá ja rauhantekoja joka vuosi pienen maakaistaleen. Suomen pinta-alan laajuudesta seka varsinkin sen ulottuvaisuudesta pohjoisesta eteláan, Jaameresta Suomenlahteen, johtuu, ettâ se saattaa sulkea rajojensa sisa-puolelle suuria vastakohtia. Etela- ja Lounais-Suomessa eivat ilmastolliset suhteet kovin suuresti eroa keskieurooppalaisista, kun sitavastoin pohjoisessa. Lapin aârillâ, lampötila saattaa kuukausimââriâ vaihdella 30:n ja 40:n pakkasasteen valüla. Kun Etela-Suomen merisatamat jââtyvât vain lyhyeksi ajaksi ja niin heikkoon jââhân, ettâ meriliikennettá voidaan pitââ káynnissa kautta vuoden, niin kahlehtii vahva jaapeite koko Pohjanlahden Merenkurkusta lahtien useam-maksi kuukaudeksi ja Lapin jarvet muuttuvat suurimmaksi osaksi vuotta kuol-leiksi, liikkumattomiksi jáa- ja lumitasangoiksi. Yksin Pohjois-Suomen lukuisten koskienkin kuohuvan voiman yrittââ talvi panna kahleisiinsa, jotka koskivesi kevaisin, mahtavissa jâânlaskuissaan lyö pirstaleiksi kiviin ja kallioihin. Mutta viela suurempi kuin lampiman ja kylman vastakohta on valón ja pimey-den. Se joka ei ole kokenut Pohjolan kesien ehtymátönta valoa, se joka ei ole val-vonut jonakin kesakuun yöna seudussa, jossa aurinko unohtaa viikoiksi ja kuu-kausiksi unensa, hân ei tűnne luomakuntaa koko sen salaperâisessâ suuruudessa, joka vain tassa fantastisessa valaistuksessa paljastuu ihmissilmalle. On kuin itse aika olisi naLaa öina pannut sen kultanaulan rattaaseensa, josta Lope de Vega jossakin puhuu ja pysâhdyttânyt kiireisen kulkunsa. Ei ole valója eikâ varjoja, on vain salaperainen^ kaikkialla lâsnâoleva valkeus. Valón ja pimeyden ikuinen dualismi tuntuu saaneen sovituksensa. Kaikki taistelu on lakannut, on kuin luonto nâinâ öina, liikkumattömassa, pyhaisessa rauhassa, itseensa syventyneená, tapai-lisi kaikén olemisen arvoituksellista, lohdullista syvyytta. Nâitâ kesien valkeita öita, jotka runsain mitoin korvaavat kaikki talven pimeat, suomalainen enimman kaipaa, kun hân lâhtee vieraille maille. Niinpâ kerrotaan, ettâ suomalaiset siirto-laiset Âmerikassa vielâ vuosien ja vuosikymmenien pââstâ muistelevat kaipauk- 17 — Suomi kuvina 257