Laulu Tulipunaisesta Kukasta [antikvár]

I. METSÄNNEITO. Iltapäivän aurinko oli vieraisilla metsäisen kuk-kulan rinteellä. Loitommille puiden lomitse kättä pisti tai silmää vilkutti, lähimmät lämpimään sy-liinsä otti, Koko rinne riemuitsi. Suvituuli kertoili tarinoitaan etelän mailta. Kuinka siellä puut ovat kumman pitkät, kuinka metsä katveikas, lämpöä maassa, välkettä puussa, ihmiset tummat kuin vairjot, tulta silmän tuikke-hessa. Koko metsä korviaan heristi. Käki istahti punakukkaisimman kuusen ok-salle, punaisimman tertun viereen. »On mitä on», kukahti hän; »mutta ei missään niin rinta riemahda eikä sävel heläjä' kuin pohjolan keväisessä met-sässä!» Koko kukkula päätään nyökäytti. Rinteen keskellä kajasti pieni aukea, Jossa vaa-leanharmaita kuusenrunkoja maassa makasi — sy-