Wäinämöisen Weljenpojat [antikvár]

TALONPOIKAISRUNOlLIJATrPERINTEENTAITAJIA JA PROPAGANDISTEJA 1800-LUVULTAJukka KukkonenTalonpoikaisrunouden rahvaanrunouden esiintymisen huippukautena pidetáán 1800-lukua. Yleiseen tietoisuuteen se sukeltautui oppineiden lisáántyneen kansanrunouden harrastuksen myotá, saavutti sen jálkeen kukoistuksensa suomalaisuustaistelun alkuvuosikymmeniná ja sááty-yhteis-kunnan muretessa toisaalta kuivui epigonikalevalaisuudeksi ja tietoiseksi perinteen yllápidoksi toisaalta eteni korkeakirjallisia esikuvia tavoittele-vaksi kirjoitusharrastukseksi ja juhlarunoiluksi. Yhá edelleenkin kaleva-laisen runoperinteen viimeisten spontaanien taitajien kuoltua on káynnis-sá epávirallinen kilpailu viimeisen runoniekan sarkamanttelista. Nykyisin kilpaillaan láhinná maakuntasarjassa, lukijanvárssyin ja omakustantein.Kirjallisuutta luodessaan talonpoikaisrunoilijat liikkuivat enemmán kyntomiehiná kuin kaunokirjailijoina. Itse "kynállá kyntáminen" esiintyi runoniekoilla erááná yleisimmistá kirjoittamisen, runonteon, metafcrista. Heidát on usein náhty suomalaisen kynáilyharrastuksen uranuurtajina. Runoissaan he toistuvasti kuvaavat seká luku- ja kirjoitustaidon hankki-mista ettá itse kirjoittamisprosessia.^ Aihepiiriin sisáltyy dokumentaarista itsetilitystá, harrastajamaista ornan aseman ja runoilijanmerkityksen koros-tusta. Erityisesti epigonikaudella ornan luomistyon tuskat ja turhaumat purkautuivat jo runoiksi, kuten Juho Storckilla Mietelmissá^:1Ks. esim. Hirvonen, Pentti: Laulannasta, SKS 7611; Pesonen, Risto: Kadonneesta kanteleesta, SKS 4208; Storck, Juho: Aikojeni muisto, SKS 1234; Halttunen, Pentti: Runouden puolustus, SKS 12073, julk. Laurila 1960, 1416.2Storck, Juho: Mietelma, SKS 13485 d.TALONPOIKAISRUNOILIJAT